Hyppäsimme raitsikan kyytiin hotellimme edustalta ja suuntasimme kohti Vaubon asemaa. Sieltä oli hyvät opasteet linja-autoasemalle, josta bussi nro 82 lähti kohti Ezeä. Sen kyydissä sitten mutkittelimme ylös pitkin vuoristotietä kymmenisen kilometriä Nizzasta itään päin. Matka kesti puolisen tuntia.
Ezeen saavuttaessa piti jalkaisin lähteä kipuamaan kohti kylää. Bussi jätti hieman kylän alapuolelle, jossa oli joku pikku kauppa ja ravintola. Tarkemmin en siinä kohtaa ympärilleni katsonut vaan kiire oli jo päästä itse kylään. Järkevintä olisi kyllä ollut ostaa juotavaa ennen kipuamista, sillä päivä oli todella lämmin ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta.
Eze on siis pieni n. 500 metrin korkeuteen rakennettu linnoituskylä, kapeine mukulakivikatuineen.
Me kiipesimme suoraan huipulle asti, eli kylän korkeimmalle paikalle, Jardin Exotic näköalapuutarhaan. Sisäänpääsymaksu tähän eksoottiseen kaktuspuutarhaan maksoi 6€.
Näköala oli kyllä upea, mutta vanha rakkauteni Kreikan Pargaan nosti päätään, joten en ollut niin ihastunut näkymään mitä olin kuvitellut.
Niin kai se sitten menee, että kun joskus joku paikka tekee lähtemättömän vaikutuksen niin sitä on vaikea enää ylittää. Toivottavasti kuitenkin vielä joskus saan eteeni maiseman, joka Pargan jälkeen tekisi suuremman vaikutuksen.
Puutarhassa kierrellessämme alkoi sitten jano huutaa kehosss jo sen verran voimakkaana, että päätimme lähteä drinkeille niin nopeasti kuin mahdollista. Ensimmäinen paikka johon eksyimme oli hotel Chateaun terassi. Hotelli oli todella luksus, joten saimme pulittaa matkan kalleimman hinnan vedestä ja kahdesta pienestä oluesta.
Kiertelimme vielä hetken Ezen kapeita kujia, mutta sitten päätimme lähteä laskeutumaan kylästä alas kohti rantaa. Valitsimme rinnettä alas mutkittelevan n. 2 kilometriä pitkän osittain jyrkänkin patikointipolun.
Polku on nimetty saksalaisen filosofi Nietschen mukaan.
Kokemus oli hieno, mutta yllättävän rankka. Kuvittelin, että alaspäin meno olisi helppoa ja kevyttä, mutta reitti oli epätasainen ja maassa oli irtokiviä, joita piti varoa. Jokaista askelta piti tarkkaan katsoa ja puolessa välissä alkoi jo pohkeissa tuntua.
Kuvia ei polulta juuri tullut otettua, sillä keskityimme vaan turvalliseen etenemiseen.
Alas päästyämme hyppäsimme rantatiellä menevän bussi nro 100 kyytiin ja hurautimme seuraavaan kylään Villefrance-sur-meriin lounaalle.
Tämä kylä vei sydämeni! Ja lounas merenrannalla oli parasta mitä sillä hetkellä voi kuvitella. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti